Turvallinen syli ja terve minäkuva lapsesta nuoruuteen...

Anna-Riikka 5v. kapuaa sänkyyn viereeni aamuaikaisella, ja sanoo."Katso äiti. Haluan nähdä sun kasvot. Kato mua silmiin..."

Lapsi haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi, olla olemassa vanhempiensa katseiden vahvistamisen kautta. Lapsen sylittely ja haliminen ei ole pikkujuttu lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen ja itsetuntemuksen kannalta. Silmiin katsominen on kuin laulu, jossa todetaan:"Sinut nähdä kun saan, ja nähdyksi tulla. Kaksi pelkonsa voittaa."(Juha Tapio).

Tätä ajatusta vahvistaakseni löysin myös hyvän kirjoituksen, jossa lastenpsykiatri Jari Sinkkonen toteaa Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun-kirjansa sisältöjä. Kirja on kattava esitys lapsen perustarpeista.

Sinkkonen ei anna tarkkoja toimintaohjeita. Hän luottaa aikuisen kykyyn olla sensitiivinen ja reflektoiva, eli kykyyn olla lapsen kanssa vuorovaikutuksessa lapsen aaltopituudella. Toisaalta Sinkkonen toteaa, että kaikkien vauvojen elämään ei riittävän hyviä vanhempia riitä. Huostaanotto on joskus välttämätöntä.

Varhaiset traumat vahingoittavat aivoja

• Psykoterapia perustuu uskoon tai toivoon, että absurdin ahdistuksen, pelkojen ja depression syyt on mahdollista selvittää. Sinkkosen mukaan terapioita tarvitaan, mutta valitettavasti joskus traumat ovat liian pahat. Aivojen kuvantamistutkimukset tuottavat nykyisin uutta tietoa. Patologinen vuorovaikutus näkyy aivoissa tuhoutuneina alueina.
• Varhaiset turvattomuuden, pettymysten ja hylkäämisten kokemukset tuottavat vauvalle valtavan stressin ja vastoin perinteistä uskomusta lapsen stressinsietokyky on huonompi kuin aikuisen. Pitkäkestoinen stressi tuottaa vaikeita neurokemiallisia tiloja, jotka tuhoavat keskushermostoa. Aikanaan tämä näkyy muistin ja ajantajun heikkoutena, impulssiyliherkkyytenä ja aggressiivisuutena, jolloin kynnys väkivaltaisuuteen on matala.
• Ei voida liikaa korostaa, kuinka tärkeää lapselle on turvallinen syli ja emotionaalinen kiintymyssuhde ainakin yhteen aikuiseen.

Ylpeyden pelosta tähtikulttiin

• Nykytodellisuus on hektinen, mutta lapsen kehitystä ei voi nopeuttaa. Minäkuvan ja tunteiden kehitys eivät tapahdu napista painaen. Naperon tietokonetaidoista ei voi päätellä, että hän olisi muilla alueilla aikuisten veroinen.
• Eri aikoina on kasvatuksen filosofia vaihdellut. Vielä 40 vuotta sitten Suomessa harjoitettiin mustaa pedagogiikkaa. Lapselta piti ottaa luulot pois. Hyvän itsetunnon merkit käsitettiin perisynnin pilkahduksiksi, siis ylpeydeksi. Harrastettiin häpeärangaistuksia. Yhä on niin, että vanhempi väki pohtii kansallisella tasolla, mitä muut meistä ajattelevat.
• Nyt on menty toiseen laitaan. Idols-tyyppinen tähtikultti rulettaa. Lapsi on olemassa vanhemmilleen erikoisosaajana. Vanhemmat kiidättävät pienokaisiaan harrastuksesta toiseen ja pienokaiset varmistavat stressinsä yökautisella tietokonepelaamisella. Sinkkonen näkee näissä ilmiöissä uudentyyppisen narsistisuuden ja selityksen sille, että lasten levottomuuden lisääntyminen on totta.

Ohjastusta satujen ja leikin maailmaan

• Sinkkonen liputtaa klassisten satujen puolesta. Satujen hyvyyden ja pahuuden välillä ero, joka kehittää moraalitajua. Aikuisen kuuluu antaa alkuyllyke leikin maailmaan. Sen jälkeen lapsi osaa itse kehittää tarinoita yksinkertaistenkin lelujen avulla. Vanhempien ei pidä tuppautua leikkiin eikä kiikuttaa siihen elektronisia hirviöitä.
• Mielikuvitus kehittää minuutta. Vahva minuus suojelee peli-, päihde- ja ihmissuhderiippuvuuksilta. Kasvuvuosina lapsen itsetunto ailahtelee rajusti. Vanhemmat voivat tukea tai tuhota sitä. Rakkaus ja rajat -ajattelu on kiistattomasti hyvä asia.